Vanhemmuudesta

Kymmeniä vuosia sitten kylällämme eli perhe, johon kuului äiti, isä, kolme poikaa ja kaksi tyttöä. Perheellä oli sen ajan normaali maatila; lehmiä, kanoja, peltoa ja maatilan töitä. Lapsia hoiti naapurin amma tai isoäiti, usein lapset olivat vanhempien mukana tilan töissä ja jo pienestä saakka lapset olivat myös paljon kotona itsekseen. Silloin vanhemmat olivat maatilalla hommissaan, mutta lapset tiesivät, että kaukana he eivät olleet ja liikenne ulkona oli sen verran vähäistä, että pienetkin lapset saattoivat lähteä etsimään vanhempia tilalta aivan yksikseen. Perheen yhteinen hetki oli ruokailu, jolloin kaikki istuivat saman pöydän ääressä ja kertoivat kuulumisensa. Ajan henkeen kuului, että vanhemmat eivät paljon lasten kanssa leikkineet. Leikkikaverit olivat muualla, ja vanhemmat huolehtivat lasten tarpeista ja pitivät kuria. Tivolit, huvipuistot ja muut huvitukset olivat tuntematon käsite tämän perheen lapsille, sillä sellaisia ei lähettyvillä yksinkertaisesti ollut.

Mieheni oli tämän lapsikatraan nuorin.

Meillä oli mieheni kanssa todella hyvä keskustelu siitä, kuinka lapsikeskeistä elämää perheemme haluaa elää nyt, kun ajat ovat toiset kuin hänen lapsuudessaan.

Yrittäjyys on tietyllä tavalla verrattavissa maatilan pyörittämiseen, sillä asumme työpaikallamme, olemme koko ajan hieman töissä, mutta toisaalta oman työaikansa voi suunnittella kohtuullisen joustavasti. Lapset joutuvat toisinaan olemaan mukana töissämme, välillä yksin kotona meidän ollessa lähellä, joskus hoidossa toisten luona. Jos lapset lähtevät mieheni kanssa ulos, he lähtevät sinne useimmiten siksi, että miehellä on siellä jotakin tehtävää, ei siksi, että heidät viedään ulos leikkimään. Elämämme on siis kuin iso maatila.

Olen mieheni kanssa samaa mieltä siitä, että lapset eivät voi määrittää perheen arjessa kaikkia tekemisiä, eivätkä edes pääosaa. Lapset tietysti otetaan huomioon aivan kaikessa, mutta ei siten, että heidän olemassaolonsa tai toiveensa päättävät tapahtumien kulun ja elämämme suunnan. Suunnittelemme aina me-muodossa, joka kattaa automaattisesti myös lapset; Kun haluamme matkalle, lapset lähtevät mukaan. Jos haluamme hyvään ravintolaan syömään, tarkistetaan, että lapsivieraatkin ovat tervetulleita. Jos haluamme lähteä kyläilemään, lähdemme koko perheenä, vaikka lapset ehkä ennemmin haluaisivat leikkiä kotona. Kun sanon, että päivän ruutuaika lastenohjelmien parissa on käytetty, niin siitä ei neuvotella. Jos minun täytyy tehdä töitä silloin kun lapset haluaisivat minun leikkivän heidän kanssaan, niin silloin emme leiki yhdessä. Aikuiset päättävät, lapset kulkevat mukana. Näin kirjoitettuna tämä melkein kuulostaa siltä, että lapsillamme on aivan kamala elämä ja vanhemmat pitävät kotona natsikuria, mutta kyllä minä luulen, että heillä on hyvä ja erittäin mielenkiintoinen elämä. Tietenkin mukana kulkiessaan he ovat oikeutettuja leikkimään sillä missä kanssamme ovatkaan.

Mutta sitten tulevat nämä lapsilähtöiset jutut – eläintarhat, lastenkonsertit, leikkipuistot, elokuvat, uimahallit, delfinaariot, tivolit ja lastenteatterit – joissa käydään tai joita tehdään vain tarjoamassa lapsille elämyksiä. Korvaukseksi siitä, ettemme arjessa elä lapsikeskeistä elämää, haluan tarjota näitä elämyksiä lapsillemme silloin, kun se vain sopii ohjelmaan: rimpuilla hiki hatussa HopLopin telineillä tenavan käkättäessä vieressä, käydä tervehtimässä Joulupukkia Napapiirillä, antaa lasten lorkkia lomalla vesipuistossa juuri niin kauan kuin heitä huvittaa ja syöttää lasten kanssa eläintarhan eläimiä tylsistymiseen saakka. Silloin lapset päättävät, aikuiset kulkevat mukana. Olen aiemmin aistinut, että mieheni mielestä nämä tällaiset ovat hiukan turhia ja hyödyttömiä hömpötyksiä. Ajattelen, että se voi olla perimää hänen lapsuudestaan. Nyt otin asian puheeksi, hieman arkaillen, mutta kuten jo sanottu, kävimmekin aivan mahtavan keskustelun.

Olimme siis samaa mieltä siitä, millaisia vanhempia haluamme lapsillemme olla ja että arkemme ei ole sieltä lapsilähtöisimmästä päästä. Ja tämä on meille sekä pakon sanelemaa että ihan fine. Lapsilähtöisten juttujen tärkeyttä perustelin sillä, että me haluamme kaikki tehdä niitä asioita, jotka tuovat meille iloa. Aikuiset voivat koska vain tilata konserttilipun ja mennä, mutta lapset eivät voi yksin ostaa lippua lastenkonserttiin, vaikka molemmille konsertti on yhtä suuri elämys. Mies oli yllättäen täysin samaa mieltä ja sain kiitosta siitä, että lasten ääni tuotiin tässä suhteessa kuuluviin.

Tiedättekö, mikä tämän keskustelun aivan paras anti oli. Meille molemmille tuli hyvä olo siitä, että puhuimme vanhemmuudesta ja lasten kasvattamisesta. Sanoitimme tunteitamme, teimme suunnitelmia. Ymmärsimme toistemme näkökantoja ja oivalsimme uutta kuunnellessamme sen toisen vanhemman mielipiteitä. Mikään perheemme toiminnassa ei ole varsinaisesti muuttunut, mutta olemme kumpikin tietoisempia vanhemman roolistamme, sekä siitä, miten mahdollisesti lapset kokevat perhemme dynamiikan.

Ja sitten, kun olimme valmiita, pakkasimme uimakassit ja lapset autoon.

20170921_155813.jpg

PS. Tämän keskustelun innoittamana päätin ostaa itselleni FamilyBoostin kurssin, jolla voi saada lisää tietoa lapsen kasvatuksesta ja työkaluja omaan vanhemmuuteensa. Täältä löytyy kursseihin alekoodi, joka on voimassa 15.10 saakka, jos joku muukin kiinnostui omien taitojensa boostaamisesta.

 

Arki Lapsiperheen elämää Pohdintaa

Vastaa

Täytä tietosi alle tai klikkaa kuvaketta kirjautuaksesi sisään:

WordPress.com-logo

Olet kommentoimassa WordPress.com -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Twitter-kuva

Olet kommentoimassa Twitter -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Facebook-kuva

Olet kommentoimassa Facebook -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Google+ photo

Olet kommentoimassa Google+ -tilin nimissä. Log Out / Muuta )

Muodostetaan yhteyttä palveluun %s

%d bloggers like this: